Kuulumiset Ellin arjesta; opiskelua, remonttia ja vaihtosuunnitelmia

Pitkästä aikaa kirjoituspuuhissa. Tosiaan aika kiireinen kevät takana niin opiskelujen kuin muunkin elämän osalta, joten aika on ollut kortilla (ehkä vähän myös jaksaminenkin :D). Viime vuosina on tullut käytettyä paljon aikaa omien unelmien ja haaveiden pohtimiseen, sekä tietysti siihen, miten ne voisivat toteutua. Viime syksynä aloitin liiketalouden opiskelun, jotta haaveeni henkilöstöhallintoon työllistymisestä voisi toteutua. Tarkoitus olisi saada tradenomin paperit 2,5 vuodessa, mikä on tarkoittanut aika huimaakin opiskelutahtia tässä keväällä kesälle jatkaen. Kirkas tavoite ja mielenkiintoinen aihe on kuitenkin tsempannut jaksamaan.

Kukkapenkki projekti.

Toinen pitkäaikainen haave, rakkaan talomme kunnostaminen jatkuu sekin tänä keväänä/kesänä salaojaremontin muodossa, mikä on tarkoittanut pihan siivoamista, kukkapenkkien terassien ym. siirtelyä pitkin pihaa. Oma hommansa siinäkin, vaikkakin äärettömän palkitsevaa työtä, koska mikäs sen terapeuttisempaa kuin puutarhanhoito. Oman lisämausteen arkeen on tuonut autottomuus, kun Renaultin sähkötekniikka ei kestänyt teetä lukkopesässä. Onneksi on ollut mahtavat ilmat pyöräillä <3

Palaten vielä opiskeluihini, pitkäaikaisena haaveena minulla on ollut vaihto-opiskelu ulkomailla. Melkein lähdinkin vaihtoon aikoinaan terveydenhoitajaksi opiskellessani, mutta esikoinen ilmoitti tuolloin tulostaan ja vaihtoon ei tietenkään tullut lähdettyä. Nyt on hahmottunut, että uusi tilaisuus olisi tarjoutumassa ensi keväänä, ja kovasti ollaan perheen kanssa sitä nyt tässä muiden kiireiden ohella suunniteltu ja siitä unelmoitu. Lähdettäisiin siis koko perhe ja kohteena olisi Kaakkois-Aasia; Thaimaa tai Indonesia. Malesiaan oltiin alun perin menossa, mutta viisumipoliitikan vuoksi perheen oleilu maassa opiskelujeni ajan ei ole mahdollista.

Toistaiseksi tällaiset fiilitelykuvat on kaivettava kuvapankista.

Kesäkurssien tahti tässä toukokuun aikana onneksi rauhoittuu ja ehkä me kesän aikana saadaan salaojaputket paikalleen niin arki ainakin hetkeksi taas normalisoituu. Olisi ihan super- mahtavaa kuulla, jos sulla on kokemuksia opiskelijavaihdosta perheen kanssa tai kokemuksia Kaakkois-Aasian maista sekä kaikki vinkit käytännön järjestelyistä niin rokotuksista kuin viisumeistakin otetaan mielellään vastaan. Kommentoi alle <3 

T. Elli

ps. Juuri kotiuduttu Taitavaksi rahan kanssa -valmennuksesta ja pää täynnä inspistä katsahtaa omia taloudenhoidon rutiineja! Kirjottelen sitten myöhemmin minkälaista hyötyä koulutuksesta oli 😉

Hyvää syntymäpäivää!

Täytin viime viikolla 35 vuotta. Jonkun mielestä se voi olla paljon. Minusta kuitenkin tuntuu, että se ei ole vielä mitään. En ole oikeastaan koskaan erityisesti kriiseillyt iästäni. Tietenkin joskus teininä sitä toivoi, että olisi aikuisiässä jo ja nyt ”aikuisena” olen joskus salaa mielessä toivonut, että voisi hetken elää huoletonta nuoruutta ilman kaiken maailman velvollisuuksia ja vastuita. Mutta en oikeasti ole kuitenkaan halunnut olla minkään muun ikäinen kuin olen. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmalta nykyhetki tuntuu.

35 vuotta. Olen ehtinyt kokea paljon ja tehdä kaikenlaista näiden vuosien aikana. Silti minusta tuntuu, että elämässä on vielä paljon paljon koettavaa ja tehtävää. En missään tapauksessa pidä itseäni vanhana tai ajattele, että elämän parhaat vuodet olisi eletty. Pikemminkin päinvastoin; vuosi vuodelta elämä tuntuu paremmalta, ihan kuin pikkuhiljaa oppisin elämään ja olemaan tasapainossa itseni ja ympäröivän maailman kanssa. Eletyt vuodet ovat opettaneet olemaan armollinen itselleni, antamaan anteeksi, luovuttamaan kun on sen aika, taistelemaan sen puolesta mikä on tärkeää, hyväksymään elämän sellaisena kuin se on ylä- ja alamäkineen sekä sen, että joka päivä voi oppia jotain uutta. Sitä luulee tietävänsä paljonkin, kunnes tajuaa, että ei oikeasti tiedä vielä mitään. Ja tämä on ehkä kaikkein hienointa elämässä. Se, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus oppia olemaan ja elämään paremmin.

Olen viime aikoina pohtinut paljon elämän yllätyksellisyyttä ja sitä, miten meistä kukaan ei tiedä huomisesta; mitä se tuo tullessaan tai onko sitä edes. Jos saisin toteuttaa yhden toiveen, toivoisin, että ihmiset muistaisivat elää tässä hetkessä, muistaisivat rakastaa ja halata lähimmäisiään, eivät epäröisi toteuttaa unelmiaan, tarttuisivat elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin peloista huolimatta, eläisivät niin kuin itse haluavat sen sijaan, että eläisivät niin kuin ”kuuluu” elää, uskaltaisivat olla omia itsejään ja rakastaisivat elämää ja toisiaan. Helppoa se ei ole, mutta sitäkin tärkeämpää, sillä muuta meillä ei ole kuin tämä hetki. Ei, vaikka kuinka suunnittelisimme huomista tai odottaisimme oikeaa hetkeä. Elämä on tässä ja nyt.

Yhden asian päätin tänä vuonna. Aion jatkossa juhlia syntymäpäiviä enemmän. Jostain syystä syntymäpäivien juhlinta monesti loppuu viimeistään siellä kahdenkympin tienoilla. Tai ainakaan sen jälkeen ei enää juhlita kuin pyöreitä vuosia. Pohdin tätä paljonkin menneellä viikolla enkä oikein keksinyt syytä sille. Miksi syntymäpäivät eivät olisi yhtä tärkeitä aikuisiällä? Eikö jokainen eletty vuosia, kuukausi ja päivä ole syy juhlaan? Minusta on. Ja siksipä sanon: juhlitaan ja ollaan ylpeitä elämistämme, mennään ja tehdään, ei odotella turhaan sitku-hetkeä. Ja muistetaan, että ikä voi olla tekosyy mutta este se ei ole.

-Outi

ALOITA!

Innostuin joogasta reilu 6 vuotta sitten ollessani ensimmäisen kerran raskaana. Keskityin pitkään ainostaan mielen rentouttamiseen rauhallisilla harjoituksilla, ja fyysisyyttä olen tuonut enemmän harjoituksiin vasta reilu vuosi sitten. Silloin alkoivat esimerkiksi epätoivoiset seinää vasten tehtävät päälläseisomisharjoitukset oppien pikkuhiljaa yhden asian kerrallaan. Olen jakanut joogajuttujani omaan instagramiini, ja lähiaikoina olen saanut palautetta ihmisiltä siitä, kuinka hekin haluaisivat opetella esimerkiksi päälläseisontaa, mutta koska eivät ole luonnostaan liikunnallisia, notkeita eivätkä omista edes mitään asiaan kuuluvia varusteita, on kaikki haaveet tästä jäänyt unholaan.

Siitä inspiroituneena syntyikin tämä teksti.

Ensinnäkin, en minäkään ole. Todellakaan! Ei kukaan ole. Kaikki mitä osaat nyt tehdä ja kaikki mitä tulet oppimaan, on pienistä askeleista ja innostuksesta aloitettua, asia kerrallaan opittua. Kukaan meistä ei ole valmis taulu jolla on tietyt taidot ja ominaisuudet, eikä niitä voisi muuttaa tai kehittää. Kun uuden asian edessä haukataan heti alkuun liian suuri pala tai asetetaan itselleen liian suuret odotukset, koemme usein epäonnistumisen tunteita, vaikka emme ole edes kunnolla aloittaneet.

Enkä puhu nyt vain joogasta, vaan kaikesta mitä mietit, että haluaisit tehdä mutta jätät syystä tai toisesta aloittamatta. On kyse sitten liikunnan aloittamisesta, jostakin luovasta, uudesta urasta tai parisuhteesta, vaikean keskustelun avaamisesta tai vaikkapa terveellisemmästä ruokavaliosta. Kaikki nämä asiat voivat tuntua todella vaikeilta, koska kuten nämä edellä mainitut niin kaikki muukin uuden aloittaminen vaatii yleensä jonkinlaista muutosta rutiiniin. Ne voivat aluksi tuntua epämiellyttävältä ja tuovat epävarmuuksiamme esiin, mutta totuus on, ettemme ikinä elämässä tekisi mitään uutta jos odottaisimme aina sitä oikeaa hetkeä, sitä että meillä olisi aina se hyvä fiilis tekemiseen. Koska kuten tiedämme, ihmismieli ei vain toimi niin.

💓 Jos olet huonossa kunnossa ja haluat aloittaa esimerkiksi lenkkeilyn, ALOITA! Pieni matka kerrallaan, ilman typeriä paineita siitä paljon ajattelet, että sinun pitäisi jaksaa. Jaksat sen mitä jaksat ja se on juuri täydellinen määrä. Hengästyt ja hikoilet. Sinä aloitit! 

💓 Terveellisen ruokavalion opettelu ei tapahdu taikaiskusta. Älä yritä muuttaa kaikkea kerralla. Miksi haluat syödä paremmin? Siksi että voisit paremmin vai siksi että näytät paremmalta? Löydä ruokavalioosi asioita jotka saavat sinulle hyvän olon myös maun puolesta. Pieni muutos kerrallaan kieltämättä itseltäsi kaikkea!

💓 Tiedät, että haluamallasi uralla tarvii tietynlaisia taitoja ja ominaisuuksia. Sen sijaan että ajattelisit ettei sinulla ole niitä, mitä jos alkaisitkin opettelemaan tai vahvistamaan niitä? Miksi ei sinä?!

💓 Sen sijaan että eläisit omien ajatuksien kanssa pääsi sisällä, uskalla sanoa vaikka yksi sana avataksesi epämiellyttävä keskustelu. Huomaat ettei se olekaan niin pelottavaa mitä olit ajatellut. Mikään asia, joka vaivaa mielenrauhaasi ei ole turhaan ääneen lausuttu. Erityisen tärkeä lause minulle, joka helposti panttaan ajatuksia itselläni.

💓 Et OIKEASTI tarvitse parhaimpia joogahousuja, salihousuja, juoksuhousuja aloittaaksesi mitään harrastusta. Vaatekaappisi sisältö eikä tilisi saldo vaikuta siihen ettet voisi alkaa pitää itsestäsi parempaa huolta.

💓 Ole armollinen itsellesi. Muista, että meillä kaikilla on epävarmuuksia, kaikki me aloitamme siitä missä olemme ja niillä ominaisuuksilla joita meillä on. Ja mikä tärkeintä; ympäröi itsesi ihmisillä jotka kannustavat sinua ja haluavat sinun onnistuvan.

Mitä jos epäröinnin sijaan yritäkin miettiä, että mitä kaikkea siistiä uuden aloittaminen voisi elämääsi tuoda? Hyvää oloa, jaksamista, itsensä ylittämistä, uusia upeita ihmisiä ehkäpä? Varmasti joskus myös huonojakin fiiliksiä, mutta ainut asia josta olen 100 % varma on, että epäonnistut aivan varmasti vain silloin kun et edes aloita. 

"Start where you are, use what you have. Do what you can"

Rohkeutta,
Hanna

Läsnä, tässä ja nyt.

Läsnä olemisesta on tullut tämän päivän muotisana, ja täytyy myöntää, että kyllä se itsellä usein särähtää korvaan. Sitä toitotetaan kaikkialla. Niin kauan kuin sen ymmärtää, muttei oikeasti ymmärrä, se oikeastaan vaan ärsyttää. Huono omatunto kalvaa, koska ikinä ei osaa olla tarpeeksi läsnä, läsnäoloon pitäisi jatkuvasti keskittyä, koska jos et ole läsnä, menetät tämän kallisarvoisen hetken ja niin edelleen. Tällainenhan käy helposti vain ahdistamaan. On tuhansia työkaluja keskittää mieli tähän hetkeen. Mutta mitä hyötyä on työkaluista, jos ei täysin ”ymmärrä”, että mitä niillä oikeasti yritetään saavuttaa? Omat meditaatioharjoitukset ovat olleetkin usein pinnallista mielen pakottamista tähän hetkeen. Usein en ole nähnyt koko kuvaa ja on ollut loppujen lopuksi helpompi uppoutua oman mielen loputtomaan menneen ja tulevan vatvomiseen.

Viime aikoina olen pitkästä aikaa syventynyt hieman hengellisempään kirjallisuuteen ja se on ollutkin hyvä tapa miettiä asioita hieman syvällisemmin, miettiä omaa elämän suuntaa ja omia tavoitteita. Olen kiitollinen, että viimein käteeni on sattunut sellainen kirja, joka konkretisoi työkalujen tarkoituksen. Palaset ovat loksahdelleet kohdalleen ja ymmärrys muuttunut aidoksi ymmärrykseksi, jota on vaikea selittää. Se on kuin vitsi, jolle oikeasti naurat.

Kun ihan oikeasti konkreettisesti tajuaa sen, että kaikki tällä planeetalla häviää, muuttuu ja uudistuu, niin me ihmiset, eläimet kuin luontokin, häviää jatkuva pelko. Kun kerta mikään ei ole pysyvää, miksi siihen takertua.  Hyväksymällä tämän häviää menettämisen pelko ja tilalle tulee kunnioitus ja kiitollisuus tätä hetkeä kohtaan. Sellainen aito kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että on saanut nauttia juuri siitä hetkestä, ja kun se on ohi, siitä osaa päästää irti. Ymmärtämällä ja kunnioittamalla tämän hetken katoavaisuutta, häviää kiire, jatkuva kaiken paremman tavoitteleminen.

Sillä, onko mikään tavoite toteutuessaan antanut sinulle rauhaa ja pysyvää tyytyväisyyttä/onnea/iloa? Siinä hetkessä, kun tavoite on täyttynyt, on se varmasti tuntunut hyvältä, mutta heräätkö joka aamu miettien, että onneksi se ja se ja se asia on tapahtunut, jotta nyt voin olla tässä. Ja en tarkoita nyt yleistä kiitollisuutta, vaan sitä, että konkreettisesti saavutetut tavoitteet antaisivat sinulle pysyvän onnellisuuden. Näin harvoin on, ja tulee uusia tavoitteita, jotka antavat toteutuessaan hetken onnen, kun taas sen jälkeen on ”tyhjä olo”. Se on sama kuin koira jahtaisi omaa häntäänsä. Ja sitä se omakin elämä usein on. Monesti olen luullut lopettavani hännän jahtaamisen, mutta viime aikojen pohdinnat ovat tuoneet omaan tietoisuuteen monta elämän osa-aluetta, jossa on ollut tiedostamattani kunnon jahti päällä.

Kaikki on siis katoavaa ja tämän takia onneaan ei kannata minkään ulkopuolisen asian varaan rakentaa. Rauha pitäisi löytyä jostain syvältä sisimmästä. Sellainen rauha, joka ei horju, vaikka mitä ulkopuolella, "muotojen maailmassa" tapahtuisi. Kun tämän ymmärtää, loppuu parempien tilanteiden ja asioiden jatkuva tavoittelu ja syntyy syvä kunnioitus tätä hetkeä kohtaan.

Ymmärtämällä läsnäolon voiman tästä hetkestä ja tilanteesta tulee juuri se hetki, jota haluaa tavoitella.

Lapsilla on taito olla juuri tässä ja nyt <3

On ihan mieletön tunne, kun oikeasti ymmärtää, että päästämällä irti omasta jatkuvasta ajattelusta, päästämällä irti menneistä, päästämällä irti tulevaisuuden tavoittelusta, näkee kirkkaammin, tuntee tämän hetken voimakkaammin ja kunnioittaa sitä mitä on. Aiemmin ajattelin, että elämällä hetkessä, syntyy joko lähes tunteeton tila, jossa millään ei ole mitään väliä tai sitten ei saa mitään aikaiseksi, kun jokaista puuta jää ihmettelemään kuin suurtakin elämän ihmettä. Nyt ymmärrän paremmin. Elämästä tulee selkeämpää. Tavoitteet vievät sinua eteenpäin, mutta ne ovat vain opaskylttejä, ei itse tarkoitus. Menneisyys toimii opettajana, mutta vain hetkittäin ja sitten siitä päästetään irti. Oma mieli on se työkalu, jota hallitessa elämästä häviää turha draama, pelko, epäselvyys ja turhautuneisuus. Edelleen on tunteita laidasta laitaan, mutta ne eivät enää tempaise mukaansa. Miksi sitä eläisi elämäänsä joko tavoitellen koko ajan parempaa tai peläten menettämällä paremman, kun voi hyväksyä sen mitä on ja nauttia siitä?

Usein oleminen tässä hetkessä unohtuu arjen kiireessä. Monesti se unohtuu allekirjoittaneelta ihan päivittäin. Ja vaikka askeleita ottaa "oikeaan suuntaan", kyllä elämä osaa sellaisia tapahtumia järjestää, jotka sitten paljastavat kuinka vakaalla pohjalla se oma läsnäolo on. Nyt ymmärrän, miksi on niin tärkeää hetkessä elämisestä vähän väliä muistuttaa, eikä se enää ärsytä. Ympäröidään siis itsemme sellaisille ihmisillä ja asioilla, jotka saavat meidät nauttimaan juuri tästä hetkestä tai ainakin nautitaan matkasta hankkiessamme niitä elämäämme. <3

T. Elli

Mihin se parisuhde katosi?

Parisuhde ja pikkulapsiarki. Siinäpä yhtälö, joka ei ole ihan helppo toteuttaa. Ainakaan minulle. Ehkä joku toinenkin äiti tai isä tuntee samoin?

Perheessämme on 2- ja 4-vuotiaat tytöt ja tässä reilun neljän vuoden aikana jonka olen ollut äiti, on meillä käyty välillä rankkaakin parisuhteen selviytymistaistelua. En yhtään ihmettele, että niin monet pienten lasten vanhemmat päätyvät eroon. On helppoa kadottaa rakkaus puklurätteihin, vaippakasoihin, pyykkivuoriin ja valvottuihin öihin. Kun perheessä on vauva tai pieniä lapsia ovat he vanhempien huomion keskipisteenä. Huomio kiinnittyy puolisosta lapsiin ja heidän tarpeisiinsa mikä on tietenkin aivan luonnollista. Ne pienet hetket, kun lapset ovat untenmailla kuluvat usein oman univajeen paikkaamiseen, ”oman ajan” ottamiseen, kodin siistimiseen, pyykinpesuun tai johonkin muuhun mikä tuntuu tärkeältä. Lapset tarvitsevat paljon läheisyyttä ja vauva saattaa viettää suurimman osan vuorokaudesta äidin rinnalla. Ei siis ole ihme, että läheisyyttä ei riitä enää puolisolle. Puolison (ja omat) tarpeet unohtuvat väsymyksen ja kaiken muun alle kunnes yhtenä hetkenä huomaatkin pohtivasi mitä järkeä on jatkaa parisuhdetta josta ei ole jäljellä kuin rippeet? Saattaa tuntua siltä, että olet ihan yksin vailla tukea ja puoliso tuntuu etäiseltä eikä ymmärrä sinua.

Itse tätä asiaa paljon pohtineena ja läpikäyneenä olen tullut siihen tulokseen, että asiassa on kaksi tekijää, joilla on ihan älyttömän suuri vaikutus siihen, että tilanteet ajautuvat kriiseihin. UNIVAJE JA KESKUSTELUN PUUTE. Väsymys tekee ihmiselle temppuja. Se ajaa kuilun partaalle ja saa maailman kaatumaan päälle pienimmistäkin asioista. Jos oman väsymyksensä tiedostaa ja sen, että omat ajatukset ja reaktiot johtuvat unen puutteesta, on helpompi nähdä valoa tunnelin päässä ja yrittää ehkä järjestää asioita niin, että väsymys vähentyisi. Univajeen pienentäminen lapsiperheessä saattaa kyllä olla aika mahdoton tehtävä. Itse lohduttaudun ajatuksella, että ihan varmasti tulee päivä jolloin lapset nukkuvat kokonaisia öitä omissa sängyissään.

Toisena tekijänä on keskustelun puute. Tai se, että keskustelu on yksipuolista (joko puhumisen hoitaa yksin vain toinen osapuoli tai sitten keskustelun aiheena aina on vauva/lapset). On tärkeää, vaikka ei aina niin helppoa, kertoa puolisolle tunteistaan, murheistaan tai siitä, jos kokee jonkun asian olevan huonosti. Yhtä tärkeää on kuunnella, kun puoliso yrittää kertoa näistä asioista sinulle. Toinen ei osaa lukea ajatuksiasi vaikka kuinka yrittäisit hänelle niitä sanattomasti viestittää (uskokaa pois, olen yrittänyt monesti). Ainoa keino on puhua ja kuunnella. Keskustelun lomassa saatattekin yhtäkkiä huomata, että ette olekaan niin kaukana toisistanne kuin luulitte. Tai oivallatte, että painitte samojen tunteiden ja asioiden kanssa.

Lähtökohdat, parisuhteet, perheet ja tilanteet ovat tietenkin kaikki erilaisia ja kaikkea menetettyä ei saa aina takaisin. Joskus paras ja ainoa ratkaisu ongelmiin on ero eikä se tee kenestäkään epäonnistujaa. Päinvastoin, on rohkeutta luottaa itseensä ja uskaltaa tehdä vaikealtakin tuntuvia päätöksiä, jos tilanne niin vaatii.

Mutta itsetutkistelua kannattaa tehdä. Lapset tuovat elämään niin suuria muutoksia ja vanhemmuus muuttaa myös meitä jokaista ihmisenä. Siksi on hyvä muistaa välillä pysähtyä muutoksen äärelle ja miettiä mistä oikein loppujen lopuksi on kysymys. Miten väsymys vaikuttaa minuun? Miten olen vanhemmuuden myötä muuttunut? Entä puoliso? Miten tunteemme ovat muuttuneet? Olenko muistanut kertoa väsymyksestäni ja tunteistani? Onko yhteys puolisoon vain hetkellisesti kadoksissa ja kuitenkin uudelleen löydettävissä? Osaammeko ja mikä tärkeintä tahdommeko edelleen olla yhdessä muutakin kuin vanhempia?

Tsemppiä kaikille pienten lasten vanhemmille ja univajeen kanssa painiville. Muistakaa, että ette ole yksin. Väittäisin, että maailmassa saattaa olla muutama muukin vanhempi, jolle vanhemmuus ja parisuhteen yhdistäminen ei välttämättä ole ihan pala kakkua.

-Outi

Seminaarihuuruja

Voi kun voisin siirtää sisälläni kihelmöivän innostuksen teille lukijoille ihan konkreettisesti! Näin tekstin välityksellä jää monta aistia hyödyntämättä ja näin ollen on mahdoton välittää täysin intoani teille, mutta hei todellakin yrittämisen arvoista!

Olin siis tosiaan viime viikonloppuna Passion For Success -seminaarissa ihanan siskoni kanssa. Menomatkalla tuli vähän pohdittua, että onko nyt niin tarpeellistakaan mennä, koska koulutuksissa on käyty enemmän ja vähemmän viimeisen puolentoista vuoden aikana ja meistä tuntui siltä, että ollaan menty jo niin paljon omia tavoitteitamme kohti ja kasvettu matkalla, että seminaarilla ei olisi meille oikein uutta annettavaa. Kuopuksen edellisenä iltana alkanut vatsatauti myös latisti fiiliksiä lähteä, mutta onneksi super aviomieheni ei antanut ajatellakaan vaihtoehtoa, että jättäisin menemättä – ellen sitten itse alkaisi purjoamaan.

Ei tarvinnut kauaa seminaarissa olla, kun muisti miksi niissä aina tulee käytyä <3. En aio alkaa referoimaan kaikkea seminaarissa oppimaani vaan haluaisin jakaa omat tähti oivallukseni viikonlopulta. Se on jotenkin niin ihanaa, miten elämässä tuntuu kaikki menevän niin, että kun olet johonkin asiaan valmis, elämä tuo eteesi kokemuksia, ihmisiä ja mahdollisuuksia, jotka taas vievät sinua eteenpäin ja saavat sinut ymmärtämään kyseistä asiaa syvällisemmin. Ehdoton tähtioivallus, jota olen kyllä viime kuukausina ihan itseksenikin miettinyt, oli Anders Haglundin pointit meidän omista ajatuksista. Itselläni on tapana ottaa omat ajatukset vähän turhan tosissaan, etenkin väsyneenä ja stressaantuneena. Itse oivalsin jokunen aika sen, että mun ei todellakaan tarvitse uskoa niitä omia loputtomia höpötyksiä pään sisällä, ja voin oikeasti päättää mihin ajatuksiin keskityn. Vaikka tallainenkin asia on moneen kertaan kuultu, niin nyt vasta hiljattain olen itsekin alkanut uskoa siihen.

Andersin pointit tästä aiheesta tulivat siis hyvään saumaan! Hän puhui paljon mielettömän hyvää asiaa ajatuksista, mutta oivaltavin vinkki minulle oli, että on turha yrittää sammuttaa ajatuksia, se ei kuitenkaan onnistu, vaan enemmänkin keskittyä siihen, ettei ota niitä liian vakavasti. Eli jos tulee joku hullu ajatus päähän ja siitä seuraa huonoja fiiliksiä, ei tämä tarkoita sitä, että ajatuksesi olisivat totta ja että ne tarvitsisivat jotain konkreettisia käytännön toimia. Esimerkiksi jos nyt tulee ihan villi ajatus autoa ajaessa, että mitähän kävisi jos sillalla kurvaisikin kaiteen läpi jorpakkoon à tämä on vain ajatus, todellakin vain ajatus, mikä ei tee ajatuksen ajatelleesta henkilöstä itsemurhaa hautovaa hullua :D, ellei sitä sitten oikeasti toteuta. Monestihan tässä kohtaa menee pieleen, alkaa miettimään, että ei varmaan ole normaalia ajatella näin, ehkäpä lapsuuden traumat ovat käsittelemättä ja siksi ajattelen näin hulluja, kohta ei ole lapsilla äitiä kun tallaista miettii ja sitten ollaankin aika ahdistuneita ja aletaan hakea omaa pahaa oloa helpottavia ratkaisuja. Ja juurikin nämä ratkaisut muodostuvat loppujen lopuksi ongelmaksi.

If you think you have a problem, the solution is the problem.

Anders Haglund

Vaikka olen omissa aiemmissa opinnoissani mielenterveyttä opiskellut, tämä oli todella pysäyttävä oppi. Miten moni riippuvuus syntyykään siitä, että omat ajatukset aiheuttavat niin suunnatonta ahdistusta, että siihen ahdistukseen tiedostamatta haetaan helpotusta jollain keinolla, josta loppujen lopuksi muodostuu ongelma. Voi että, kun muistuteltaisiin toisiamme siitä, että ei tämä elämä niin vakavaa ole, ja ajatukset ovat vain ajatuksia, ne tulee ja menee, niitä ei saa pois, vaikka kuinka haluaisi, ja tunteet, joita ajatukset meille aiheuttavat, ovat vain signaaleja siitä, kannattaako ajatusta uskoa. Kun osaisikin useammin haistattaa pitkät sille sisäiselle suputtajalle, joka niin monesti luulee olevansa oikeassa tuolla meidän pään sisällä. Ja nyt jos luet tätä, ja toteat että sun pään sisällä ei kyllä kukaan suputtele tai ajatukset lennä villisti ja hallitsemattomasti, niin haluan ehdottomasti kuulla sun mielenhallinnan vinkit…😉

Intensiivisestä viikonlopusta muistettiin ottaa vain yksi kuva :D

Pidemmittä puheitta, otetaan ajatuksiemme kanssa rennosti, nautitaan keväästä ja mennään kohti unelmiamme! <3

T. Elli

PS. Jos kiinnostus heräsi kyseistä seminaaria kohtaan, niin se järjestetään myös ensi vuonna! tästä linkistä pääset kurkkaamaan detaljeita!

Elämä alkaa offlinessä

Nyt jos koskaan elämme maailmassa, ajassa, joka on hektinen, odotuksia asettava ja hyvinkin vertailulle altis. Varsinkin sosiaalisen median ja yleensäkin internetin tietotulvan vuoksi odotamme jatkuvasti elämältä enemmän sisältöä. Tiedostamme rajattomat mahdollisuutemme ja koemme älylaitteen ruutumme kautta maailman suuruuden ja upeuden päivittäin, täysin eri tavalla kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Tämä meille vielä niin kovin uusi juttu kaikkine mahdollisuuksineen ja auki olevine ovineen on kaikessa upeudessaan myös haaste.

Näytämme nykyään enemmän pintaa, kuin sitä mitä tunnemme sisällä. Aina tavoitellen jotain ja yrittäen näyttää olevamme täydellisiä äitejä, rakastajia, menestyviä uraohjuksia, tasapainoisia, positiivisia ja kaikki palaset täysin hallinnassa pitäviä. Omat, miehen ja lapsien upeat harrastukset, siisti koti, terveellinen ruokavalio ja iltameditaatiot. Elämä saattaa näyttää hyvältä, ja silti sisällä tunne, että on yritettävä enemmän, jaksettava enemmän, valitettava vähemmän ja voitava paremmin. Vaikka minä rakastankin sitä, että voi kannustaa ihmisiä uskomaan omaan koko potentiaalinsa, ja kehittyä ja harjoittaa positiivista elämän asennetta, pitää se mielestäni kuitenkin pyrkiä löytämään sellaisen elämän kautta mikä tuntuu hyvältä sisäpuolella eikä sieltä mikä ainoastaan näyttää hyvältä ulospäin. Rakentaa elämää omien halujen, toiveiden ja voimavarojen, ei ulkopuolelta tulevien odotusten, paineiden tai vertailujen tuloksesta.

Tässä ajassa älypuhelimen skrollaaminen tuo meidän eteemme todella pienien hetkien pilkahduksia toisten elämästä, ja ne hetket nopealla vilahduksella saattavat näyttää täydelliseltä itse maatessasi sohvalla huonosti nukutun yön ja nopeasti nautitun kylmän kahvin jälkeen. Huomaan itse useimmiten motivoituvani jutuista sosiaalisessa mediassa, ja täytänkin seuraajalistani profiileilla, jotka tukevat tätä, mutta toisinaan uskon sen saavan meidät haluamaan asioita mitä emme oikeasti edes halua. Arvostelemaan omaa onnistumistamme urallamme, liikunnassa, vanhemmuudessa ja parisuhteessakin. Juuri äsken älyttömän siistiltä tuntunut juttu, ei instagram selauksen jälkeen tunnukaan enää niin siistiltä.

Liian usein unohdamme katsoa täydellisen kuvan taa. Sosiaalinen media hämärryttää todellisuutta ja unohdamme, että aivan kuten sinulla, myös minulla, meillä kaikilla on omat epävarmuudet, oppimiseen käytetyt tunnit ja kyyneleet, muutokseen vaadittava tahdonvoima ja sen ajoittainen menettäminen. Riidat rahasta, kasvatusasioista ja läheisyydestä. Sotkuinen koti, takkuinen tukka ja unen hajuinen hengitys aamulla. Jokainen meistää raottaa verhoa elämästään juuri sen verran, kuin haluaa muille näyttää, eikä sekään välttämättä kerro koko totuutta.

Kiillotettu ja vähän silotettu kuva ruudulla näyttää paremmalta, mutta todellinen upea elämä on oikeasti ruudun toisella puolella. Siellä on ne tunteet, voitot häviön jälkeen, valvotut yöt mutta niin suuret hymyt ensimmäisen hampaan kanssa aamulla. Siellä on pettymykset mutta myös niistä selviämiset, siellä on pitkän alamäen jälkeen huipulle pääsy upealla näkymällä, siellä on ne ihmiset joiden kanssa et tarvi filtteriä. Niitä asioita ei mikään laite tai sovellus voi ikinä korvata.

Ehkä tässä avoimien mahdollisuuksien maailmassa, to-do listojen ja somefiltterien luvatussa ajassa, haasteena ei olekaan niinkään se, että tavoittelemme ns. parempaa elämää, vaan se, että tavoitellessamme sitä emme pysähdy hetkeen, emmekä kuuntele mikä on se meidän oma äänemme metelissä. Kaiken äänen ja liikkeen keskellä pelottavinta on hiljaisuus, mutta siellä ne vastaukset on. Siellä sitä aina muistaa, että tää elämähän maistuu pirun hyvältä, VARSINKIN offlinessä.

Millaisia ajatuksia sosiaalinen media sinussa herättää? Ja koetko koskaan olevasi siihen koukussa?

Muistakaa hengittää!💓Ihanaa Viikonloppua!

-Hanna

Arjen varmat nakit: Parsakaali-tuorehernekeitto

Tässä tulee taas yksi meidän perheen arjen kestosuosikki. Tämä on superhelppo ja nopea tehdä kiireisenäkin päivänä. Keitto on miedon makuinen ja paahdetut siemenet antavat mukavasti suutuntumaa (ne houkuttelevat myös lapset lusikoimaan keittoa reippaasti). Sipulilla maustettu kaurakerma toimii tässä loistavasti. Toki ihan tavallinenkin kerma käy. Olen tehnyt keittoa myös välillä niin, että olen kaurakerman tilalla laittanut keiton sekaan vuohenjuustofetaa, sekin toimii hyvin ja tuo vähän erilaista twistiä. Jos käytät fetaa kannattaa kasvislientä laittaa hiukan reilummin.

Parsakaali-tuorehernekeitto

1 sipuli

1 parsakaali (n.300g)

200g pakasteherneitä

4 dl kasvislientä

½ tl  suolaa

mustapippuria

2dl (sipulilla maustettua) kaurakermaa

tarjoiluun:

kurpitsan- tai auringonkukansiemeniä

Silppua sipuli ja paloittele parsakaali. Kuullota sipuleita öljyssä kattilassa hetki. Lisää parsakaalit ja kasvisliemi. Keitä parsakaaleja n. 5 minuuttia. Lisää herneet ja keitä vielä pari minuuttia. Soseuta keitto sauvasekoittimella. Lisää joukkoon kaurakerma, suola ja rouhaisu mustapippuria. Paahda siemeniä hetki pannulla (varo polttamasta) ja tarjoile keitto paahdettujen siementen kera.

-Outi

Oivalluksia liikunnan ilosta

En ole koskaan ollut mikään himoliikkuja. Toki olen aina jonkin verran harrastanut jotakin liikuntaa. Lapsena tuli kokeiltua jos jonkinlaisia lajeja; lentopallo, pesäpallo, ringette…Teinivuosina en tainnut harrastaa varsinaisesti mitään lajia. Liikunnan harrastaminen tapahtui silloin pääasiassa koulun liikuntatunneilla. Laskettelua olen kyllä talvisin harrastanut ihan lapsesta asti ja se on lajina kulkenut sitkeästi mukana läpi teinivuosien tähän päivään asti. Aikuisiällä olen  löytänyt astangajoogan ja joogaharjoitus on ollut läsnä elämässäni säännöllisen epäsäännöllisesti jo kymmenisen vuotta. Se onkin ainut liikuntaharrastus, jota olen jaksanut pidempään (vaikka minulle jooga ei ole pelkästään liikuntaharrastus vaan siihen sisältyy niin paljon muutakin kuin pelkkä fyysinen puoli ja siinä ehkä onkin sen taika). Muuta liikuntaharrastusta minulla ei varsinaisesti ole ollut. Vaikka olen kokeillut kaikenlaista: erilaisia joukkuepelejä, ryhmäliikuntatunteja, balettia, pilatesta, kuntosalia… en vain koskaan löytänyt sellaista lajia josta jaksaisin innostua pidemmän päälle.

En, kunnes ihan viime vuosina jokin minussa muuttui. Olen yrittänyt miettiä mistä muutos ja uudenlainen innostus liikkumiseen syntyi ja olen tullut siihen tulokseen, että se oli monen asian summa. Luulen, että alkusysäys tapahtui, kun ylitin maagisen kolmenkympin rajan. Vaikka en ole koskaan kärsinyt mistään ikäkriiseistä, luulen, että jotenkin alitajuisesti työstin ajatusta siitä, että jos en ala pitämään itsestäni parempaa huolta, alkaa alamäki häämöttää. Toisena potkuna takapuolelle on toiminut liikuntapainotteiset geronomiopintoni. On ollut jäätävää tajuta se tosiasia, kuinka monet sairaudet ja vanhuuden vaivat olisi ehkäistävissä riittävällä liikunnalla ja kuinka tärkeää liikkuminen nyt on kahdeksankymppisen minäni toimintakyvylle. Tiedätkö muuten mitkä ovat suomalaisten terveysliikuntasuositukset? Entä toteutuuko ne sinulla? Minä en kaksi vuotta sitten vielä tiennyt, eikä ne todellakaan silloin toteutunut minun kohdallani.

Kolmantena kuin tilauksesta tarpeeseeni lisätä liikuntaa elämässäni, minua houkuteltiin mukaan pelaamaan sählyä. Sähly lajina ei ole koskaan liiemmälti houkutellut minua enkä ole pitänyt itseäni tarpeeksi kilpailunhenkisenä joukkuepeleihin. Joku tuossa eteeni tuodussa tarjouksessa kuitenkin houkutteli ja päätin lähteä kokeilemaan, vaikka päähäni nousikin kauhukuvia siitä, kuinka oksentaisin pää punaisena kentän laidalla ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Ensimmäisistä treeneistä on nyt noin yhdeksän kuukautta ja nyt voin sanoa, että olen löytänyt lajini. Vai sanoisinko, että olen löytänyt sen porukan, jonka takia ei tulisi mielenkään jättää treenejä väliin. Ehkä kumpaakin, uskon kuitenkin, että jälkimmäisellä on ollut ihan valtavan suuri vaikutus siihen, että jaksan innostua sählytreeneistä viikosta toiseen, niinkin paljon, että yhdestä treenikerrasta viikossa on tullut kaksi treenikertaa viikossa.

En jättäisi liikuntaa pois elämästäni enää mistään hinnasta. En vieläkään pidä itseäni minään himoliikkujana mutta liikunta on tuonut niin paljon hyvää oloa ja lisää energiaa elämääni, että on vaikea kuvitella palaavani entiseen. Sählyn lisäksi joogaan säännöllisesti ja yritän tehdä myös lihaskuntoharjoittelua (vaikka lihaskuntotreeni onkin aika tylsää tehdä yksin mutta se on sitäkin tärkeämpää). En pelkästään kuitenkaan liiku itseni takia. Tahdon olla myös hyvänä esimerkkinä lapsilleni ja toivon, että he löytävät lajinsa ja porukkansa paljon aiemmin kuin minä.

Summa summarum, neljä oivallusta joita olen liikunnasta parin viime vuoden aikana tehnyt:

Oivallus 1: Sillä kuinka paljon liikut nyt, on ihan valtavan suuri merkitys sille, kuinka voit kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä.

Oivallus 2: Hanki oma porukka sillä et vain yksinkertaisesti halua jättää yhtään treenikertaa väliin, koska sen lisäksi kuinka hyvä olon saat siitä, kun juokset itsesi kentällä uuvuksiin, saat tuplaten paremman olon siitä porukasta ympärilläsi, joka saa sinut nauramaan viikosta toiseen, tsemppaa ja kannustaa vaikka et tekisi yhtään maalia tai syöttösi lentelisivät minne sattuu.

Oivallus 3: Yksikään ihminen ei ole koskaan katunut sitä, että lähti treeneihin tai liikkumaan sen sijaan, että olisi jäänyt kotisohvalle. Ihan tosi. Vai oletko jonkun kuullut sanovan: kyllä harmittaa, kun lähdin treeneihin?

Oivallus 4: Tämä oivallus helpottaa liikunnan harrastamista huomattavasti. Sinun ei välttämättä tarvitse lähteä kotoasi minnekään harrastaaksesi liikuntaa, esim. lihaskuntoa pystyy helposti treenaamaan kotonakin (jos sinulla on pieniä lapsia, et tarvitse erikseen edes mitään painoja: lapset toimivat tarvittaessa kätevinä painoina).

Olisi kiva kuulla mistä sinä olet löytänyt liikunnan ilon? Onko se jokin tietty laji vai oletko kenties löytänyt porukkasi? Vai onko innostus lähtenyt jostain muusta?

-Outi

P.S. Sählyn myötä olen saanut elämääni myös toisen ihan mahtavan jutun. Tämän blogin nimittäin. Vaikka meitä kolmea yhdistää moni muukin asia, ilman sählyä tuskin Ellin kanssa olisimme koskaan törmänneet toisiimme.

Arjen varmat nakit: Bulls Eye - kasvislihapata

Ajattelin jakaa meidän perheen kasvissuosikkireseptin. Tämä ruoka ei täysin vegaaninen ole, mutta aika mukavasti kasviksia tähän ruokaan holahtaa ja uppoaa lapsille kuin väärä raha!
Ruokalaji vaatii jonkin verran esivalmisteluja eikä ehkä ole niitä helppotöisimpiä, mutta kiitos todella seisoo lopputuloksessa. 

Itse käytin tällä kertaa paistamiseen rypsiöljyä, koska on tämä maidoton maaliskuu haaste, muutoin olen käyttänyt paistamisessa kirkastettua voita. Öljyistä myös seesaminsiemenöljy ja avokadoöljy kestää paistamista, mutta niitä en ole tähän ruokaan ikinä kokeillut. Lihana käytin REKO-ringistä ostettua naudan jauhelihaa, mutta mikä tahansa jauheliha sopii tähän ruokaan oikein hyvin. Mausteista sen verran, että itse käytän paljon myllymausteita, joten tarkkaa määrää on vaikea arvioida. Tätä ruokaa tulee sen verran iso satsi, että mausteiden kanssa ei kannata arastella.

Bulls eye – kasvislihapata, noin 8 annosta

700-800g  porkkana

700-800g  kesäkurpitsa

50-100g  lehtikaali

1 kpl  parsakaali

2-3 kpl  sipuli

3-6 kpl  valkosipulinkynsi

400g  jauheliha

3 prk (pieni)  tom.pyree

2,5dl  kaurakerma

3-5 kpl  kananmuna (huom! kananmunan voi halutessaan jättää ruuasta pois)
Mausteet:  suola, paprikajauhe, mustapippuri, mieto chilijauhe ja grillausmauste myllystä

öljyä tai voita paistamiseen

• Voitele suurehko uunipata.
• Raasta porkkanat ja kesäkurpitsa raasteeksi. Pilko parsakaali ja lehtikaali mahdollisimman pieneksi. Kuutioi paprika ja sipuli, murskaa valkosipulinkynnet.
• Paista pannulla porkkana-kesäkurpitsa raastetta sekä parsakaalia ja lehtikaalia niin pitkään, että neste on haihtunut kasviksista. Älä laita liikaa kasviksia pannulle kerralla. Mausta jokainen paistamasi kasvissatsi erikseen yllä mainituilla mausteilla oman maun mukaan ja kaada sitten voideltuun uunipataan. Itse olen laittanut 5-10 rouhaisua maustemyllystä per paistettava satsi.
• Kuullota paprika, sipuli ja valkosipulimurska pannulla ja siirrä nämä uunipataan.
• Paista jauheliha, mausta ja siirrä uunipataan.
• Sekoita ainekset keskenään uunipadassa ja mausta vielä tarvittaessa lisää yllä mainituilla mausteilla.
• Sekoita joukkoon tomaattipyree ja kaurakerma.
• Paista uunin alatasolla 200 asteessa 20 min.
• Ota pata pois uunista, tee munan mentäviä koloja ruokaan ja riko kananmunia koloihin niin monta kuin on syöjiä. Paista uunissa vielä noin 10 min

Tarjoile tuoreen salaatin kanssa ja nauti!

Hyvää ruokahalua <3

T. Elli

Epävarmanakin eteenpäin

Kirjoittaminen on tuntunut vaikealta. Aloin pohtia, että blogissa taitaa alkuinnostuksen jälkeen olla alkanut arki. Alun innostuksessa ideoita pursusi, itsevarmuus oli huipussaan ja tuntui, että kaikki sujui hyvässä flowssa. Pikku hiljaa itsevarmuuden tilalle alkoi hiipiä epävarmuus; aiemmin ylös kirjoitetut aiheet tuntuivat turhilta tai liian suurilta ottaa niihin kantaa. Flown tilalle tuli ajatusten sekasorto.

Näinhän se menee monissa asioissa, uusien asioiden äärellä alussa tuntuu, että kaikki sujuu kuin rasvattu; Vauva-arjessa, elämänmuutoksessa, parisuhteessa, uudessa työssä, blogin kirjoittamisessakin. Yhtäkkiä epävarmuus alkaa hiipiä ajatuksiisi. "Ehkä en pystykään, ehkä en osaa, ehkä en ole tarpeeksi hyvä, mikä minä olen noin sanomaan". Epävarmuus voi iskeä yllättäen, ja saattaa lamauttaa sinut täysin sinulle tärkeänkin asian äärellä. Se voi olla jotain mitä joku sanoi, se voi olla yksi moka uuden oppimisen keskellä, se voi olla syöty suklaapatukka dieetillä, se voi olla menneisyyden haamut, se voi olla pelko. Mutta se on inhimillistä.

Meistä jokainen tuntee niin paljon. Osa tunteista on ei toivottuja; Huomaat tuntevasi kateutta vaikka samalla olet onnellinen toisen puolesta, olevasi ärsyyntynyt vaikka tajuat sen samalla olevan turhaa, ahdistuvasi juhlissa vaikka pidät ihmisistä, pelkääväsi vaikka tiedät ettei ole pelättävää, tuntevasi epävarmuutta vaikka sinun pitäisi olla vahva. Nämä tunteet elävät sinussa, koska olet ihminen. Eikä sinun pitäisi taistella saadaksesi niitä pois, vaan antaa niiden olla osa sinua, yrittää ymmärtää niitä. Antaa niiden tulla ja mennä. Ei antaa niiden määritellä sinua.

Tajusin, että minun kohdallani epävarmuuden tunne blogia kohtaan kumpuaa monen asian yhtälöstä. Pelosta jakaa asioita elämästäni, ajatuksistani, peloistani. Tiedosta, että matkan jatkuessa avaan itseäni koko ajan enemmän, joka tekee minusta haavoittuvamman. Äänistä sisälläni, jotka epäilevät itseäni. Mutta minä haluan avautua ja kehittyä. Vapautua enemmän kuin sulkeutua. Vaikka minussa on epävarmuutta, minussa on enemmän innostusta, enemmän halua kirjoittaa kuin olla hiljaa. Enemmän halua toimia peloista huolimatta, kuin antaa niiden hallita minua. 

Meistä jokaiseen mahtuu kaikki nämä epävarmuudet, pelot, epäilyt ja arvet. Mutta sitäkin enemmän meihin mahtuu rakkautta, uskallusta, uskoa sekä luottamusta. Kerätään rohkeutta kohdata myös ne tunteet, jotka eivät ehkä näytä hyvältä täydellisen elämän cv:ssä, mutta jotka tekevät sinusta sitäkin enemmän aidon epätäydellisen täydellisen. Upean juuri sellaisena kuin olet. Epävarmanakin eteenpäin kulkijan.

"The garden of life has no limits, except in your mind"

-Rumi

-Hanna💓

Kuulumisia ruokakaupparallista ja viikon ruokalista

Ensimmäisessä postauksessani tein uuden vuoden päätöksiä. Yksi päätöksistäni koski meidän ruokahuollon järkeistämistä ja kaupassakäyntikertojen vähentämistä. Elli jakoi hyviä vinkkejä asiaan muutama viikko sitten. Ajattelin, että kirjoitan teille mitä meidän taloudessa tälle rintamalle tällä hetkellä kuuluu.

Lähtötilanne on siis ollut se, että olen suunnitellut meidän ruoat ja tarpeet kaupasta suurin piirtein kaksi päivää eteenpäin. Tämä on tietenkin tarkoittanut sitä, että kaupassakäyntikertoja on kertynyt viikossa vähintään kolme. Joka on taas tarkoittanut sitä, että rahan määrä mikä kauppaan on jäänyt, on ollut aika suuri, sillä minulla on se paha vika, etten tahdo pysyä kauppalistassa vaan nappailen kärryyn kaikkea muutakin matkan varrelta. Valehtelematta varmaan jokaiselta kauppareissulta on tarttunut mukaan aina jotain heräteostoksena.

Tarve tämän kaupparallin järkeistämiseen syntyi pikkuhiljaa, kun aloitin opiskelut ja tulotasomme tippui huomattavasti. Aloin törmäämään kuun lopussa minulle ihan uuteen ilmiöön kuukausi toisensa jälkeen: tili alkoi kumista tyhjyyttään. Vuoden alussa siis päätinkin, että asialle on tehtävä jotain ja aloitin Ellin vinkkien mukaan suunnittelemaan kerralla viikon ruokalistan ja vähensin kaupassa ravaamista yhteen kertaan viikossa. Ei ole ollut ihan helppo homma ja välillä olen joutunut tekemään täydennysreissun kauppaan keskellä viikkoa mutta joinain viikkoina olen selvinnyt helposti yhdellä kauppareissulla. Täydennystarpeita tulee, kun jotain yllättävää tapahtuu, esim. lapset sairastuu ja ollaankin kotona normaalia enemmän. Hyvällä suunnittelulla pääsee kyllä pitkälle ja hyvällä mielikuvituksella kaappien sisällöstä taikoo helposti maittavan aterian vaikka ensisilmäyksellä näyttää siltä, ettei jääkaapissa ole kuin valo.

Entä miten tämä on vaikuttanut rahanmenoon? No, on vaikuttanut ja nimenomaan niin, että rahaa ei enää kulu yhtä paljon ruokaostoksiin kuin aiemmin.  Heräteostoksia tulee yhä aina silloin tällöin tehtyä mutta olen pyrkinyt pysymään tiukasti ostoslistassa. Huomaan yhä useammin kaupassa ajattelevani jonkun heräteostoksen kohdalla, että tarvitaanko me oikeasti tämä vai pärjätäänkö sillä mitä kauppalistassa lukee. Ja olen itsestäni siinä ylpeä, että yhä useammin heräteostos jää hyllyyn. Ai että niitä kertoja, kun on tiukasti pysynyt kauppalistassa, kuinka hyvän mielen siitä voikaan saada.

Meillä homma on vakiintunut nyt niin, että sunnuntaisin suunnittelen viikon ruokalistan ja ruokaostokset tehdään yleensä myös samana päivänä tai sitten maanantaina aamupäivällä. Lihat ja kananmunat ostan pääsääntöisesti paikallisesta REKO-ringistä, joten joinain viikkoina REKO-jakelu aiheuttaa ylimääräisen ”kauppareissun”. Sieltä ei onneksi voi tehdä heräteostoksia, kun kaikki on tilattava etukäteen, joten ylimääräisiä kuluja ei synny :D

Ajattelin tähän loppuun jakaa meidän tulevan viikon ruokalistan. Tällä hetkellä meille riittää viikoksi kolme tai neljä eri ruokaa. Pyritään tekemään sen verran isompia satseja kerralla, että samaa ruokaa syödään parina päivänä.  Nyt arkipäivinä meillä syödään yksi lämmin ateria kotona, sillä lounaan lapset syövät päiväkodissa ja minä työharjoittelussa. Mies tekee yövuoroa, niin hän syö lounasaikaan vasta aamupalaa. Viikonloppuisin, jos ollaan kotona, niin silloin tietenkin syödään kaksi lämmintä ateriaa. Ruokalistan suunnittelun lähtökohtana on jääkaapin tämän hetkinen sisältö. Mitä jääkaapissa on ja mitä ruokaa siitä voisi seuraavalla viikolla valmistaa? Olen huomannut myös ruokahävikin pienenevän tämän yhden kauppareissun taktiikan myötä. Jääkaapin sisältö tulee käytettyä tarkemmin ja heräteostosten vähenemisen myötä jääkaappiin ei ilmesty mitään ylimääräistä mikä sitten ehtii mennä pilalle ennen käyttöä.

Seuraavan viikon ruokalista näyttää meillä tältä:

Herne-parsakaalikeitto (tämä vilahti joku aika sitten meidän instastoryssa ja resepti on tulossa myöhemmin blogiin)

Punajuurivuoka

Kikherne-perunacurry

Herkkusienipasta

Näillä mennään siis tämä viikko. Katsotaan miten käy, pysytäänkö suunnitelmassa vai joudutaanko täydentämään ruokakaappia kesken viikon. Olisi kiva kuulla kokemuksia muidenkin ruokarallista: suunnitellaanko teillä ruokalistoja ja jos, niin miten? Entä mitä teillä tällä viikolla syödään?

-Outi

Minun, sinun vai meidän rahat?

Hei ihanat! Toivottavasti viikko on lähtenyt mukavasti käyntiin ja jos ei ole niin positiivisesti ajateltuna eipähän ole enää pitkä matka viikonloppuun. Ajattelin jatkaa omaa kirjoittelua talouden parista, toivottavasti aiemmat talous postaukseni ovat herättäneet ajatuksia, ihan mahtavaa jos myös toimintaakin. Nyt ajattelin jakaa vähän henkilökohtaisempaa asiaa meidän perheen taloudesta.

Kun tietää, mihin rahat menevät ja osaa ennakoida tulevat menot, selkeytyy raha-asiat todella paljon. Olen kuitenkin sellainen All-in tyyppi, ettei tämä tuntunut itselleni riittävän. Kun ei minun tuloni missään vaiheessa ole riittäneet kattamaan meidän talouden kaikkia kuluja, kävi minua häiritsemään se, etten pystynyt taloudesta muodostamaan kokonaiskuvaa, kun mies hoiti tietysti osansa kuluista. Mietittiin erilaisia ratkaisuja tähän ja ehkä kaikkein helpoin tapa olisi ollut vaan sopia tarkasti kuka maksaa mitäkin omien tulojen mukaan ja that’s it. Mutta mitä enemmän raha-asioista yhdessä keskusteltiin, sitä enemmän niistä innostuttiin. Alettiin yhdessä miettimään erilaisia tavoitteita kuten huonoista lainoista eroon pääseminen ja remonttiin ja puskurirahastoon säästäminen. Kun oltiin luotu yhteisiä taloustavoitteita, tajuttiin, että jos meillä olisi täysin yhteinen talous eli yhteiset rahat, toteutuisi nämä tavoitteet huomattavasti nopeammin.

Tämä yhteistalous projekti olisi varmaan pahimmillaan voinut päättyä avioeroon, mutta meidän kohdalla se muutti talouden yhteiseksi ”harrastukseksi”. Aihe, joka ennen aiheutti riitoja, onkin nyt asia, jossa puhalletaan yhteen hiileen ja joka nähdään mahdollisuutena.  Meidän yhteistalous toteutuu käytännössä niin, että meillä on useampi yhteinen tili ja ne näkyvät kummankin verkkopankissa. Oikeastaan kaikki rahaliikenne, tulot sekä menot, kulkevat yhteisien tilien kautta. Samaan tiliin voi liittää useita pankkikortteja, joten sekään ei tässä systeemissä ole tuottanut ongelmia.

Siis yhteiset tilit, yhteiset rahat, yhteiset kortit = meidän yhteinen talous. Kaikki tulot ja menot ovat kummankin nähtävissä. Ehkä ajattelet, että tämä johtaa toisen rahankäytön kyttäämiseen. En kirjottaisi tästä, jos olisi johtanut :D. Meillä keskustellaan avoimesti rahan käytöstä ja kumpikin saa käyttää rahaa tileiltä parhaaksi katsomallaan tavalla, kunhan kotitalouden kiinteät kulut hoituvat. Tämä systeemi ei suinkaan ole rajoittanut kummankaan hankintoja, vaan saanut enemmänkin miettimään omien hankintojen tarpeellisuutta ja näin turhia heräteostoksia on tullut paljon vähemmän. Ei todellakaan ole mikään perussuomalainen tapa tämä, mutta meidän kohdalla toiminut älyttömän hyvin.

Tällainen yhteistalous varmasti aiheuttaa kauhistusta monessa. Että jakaako pitäisi omat rahat. Ei tietenkään pidä, jos ei tunnu hyvältä. Jos toinen tienaa enemmän ja tuntuu epäreilulta, että rahat ovat yhteisiä, ei niitä silloin ehkä kannata jakaa. Mikäli raha-asiat ovat sinulle todella henkilökohtaiset, ei yhteistili välttämättä ole se paras ratkaisu. Kuitenkin suunnitelma siitä kuka maksaa ja milloin ja mitä, auttaa todella paljon. Oma esimerkki yhteisen talouden hoitamisesta on tosiaan vain yksi tapa muiden joukossa. Ei sovi kaikille. Kevyempi versio meidän tavasta olisi yhteinen tili, jolle molemmat osapuolet siirtävät tietyn sovitun summan rahaa, jolla katetaan kotitalouden kiinteät kulut, ja loput rahat ovat henkilökohtaisia. Muutamalta tutulta olen tällaisesta systeemistä kuullut positiivista palautetta. 

Rahasta ei tarvitse riidellä, kun on tunne, että kumpikin saa ja antaa yhtä paljon. Talouttaan voi hoitaa monella tavalla, mutta minusta ehdottomasti tärkein pointti on puhua avoimesti raha-asioista. Itselleni on jotenkin ristiriitainen ajatus, että kaikki muu elämässä voi olla yhteistä (lapset, kotieläimet, talolainat, ehkä jo maksettu talo, autot jne.), mutta raha-asiat pidetään omana tietona. Se on kuitenkin niin valtavan iso osa yhteistä elämää. Lisäksi rahasta keskusteleminen koskettaa myös lapsia – miten ihmeessä he voisivat oppia hoitamaan omaa talouttaan mallikkaasti, jos raha-asiat ovat kotona täysin vaiettu aihe?

Olisi ihana kuulla ajatuksiasi tästä aiheesta! Kommentoi ihmeessä minkälaiset talousjärjestelyt ovat teidän taloudessa joko toimineet tai ei ole toimineet ja lisäksi jos on vinkkejä/ajatuksia miten keskustella raha-asioista lasten kanssa, niin olisi ihan mahtavaa jos niitä jakaisit! <3

Hasta luego!

T. Elli